Pitääkö oppimisen olla hauskaa?

Oppiminen, koulutus ja hoitajien osaaminen on kestoaihe keskusteluissa ja otsikoissa. Korona-aika on tuonut keskusteluun oman sävynsä. Lähiopetusta kaivataan ja samaan aikaan etäoppimisen mahdollisuuksia on tarjolla enemmän.  Oppilaitoksia ja opettajia syyllistetään hoitajien osaamisen puutteista. Opettajana tämä syyllistäminen menee tunteisiin.

Menee tunteisiin, kun sitä tekee parhaansa, eikä se kuitenkaan riitä.

Menee tunteisiin, kun tekee opettajana parhaansa ja pyrkii kantamaan oman kortensa kekoon pedagogina oppitunneilla, opetus- ja toteutussuunnitelmien laadinnassa, kuulee ja seuraa työelämän tarpeita ja pyrkii vaikuttamaan koulutuksen rakenteisiin ja olemaan opiskelijakeskeinen. Ilokseni käsitys opettajuudesta ja oppimisestakin on muuttumassa, mutta muutos on näin malttamattomalle selvästi liian hidasta.

Esittelen tämän blogin lopussa erilaisia oppimisen tapoja pedagogiikan ja oppijan sekä ehkä sen tavoitellun hauskuudenkin näkökulmasta. Haastan myös kaikkia pohtimaan rohkeasti oppimisen uudempia mahdollisuuksia, jotta lähiopetus perinteisesti luentoina voisi jäädä jo enemmän historiaan.

Hoitajien osaaminen puhututtaa

Hoitajaksi valmistuneiden oppimisesta ja osaamisesta on oltu huolissaan iät aja ajat ja tuntuu, että on enemmän mielipiteitä ja haluja sekä tunteita, kuin konkreettisia toimia ja keinoja. Huoli on pysyvä, vaikka oppimisen ja opettamisen keinot ovat muuttuneet. Onko tässä huolessa kyse ”sukupolvien kuilusta”, jolloin koetaan jo lähtökohtaisesti ”nuoremmat ja uudet” kehnommiksi, vai onko huolen taustalla tutkimuksellinen tieto, joka olisi tunnetta ja mielipidettä pätevämpää?

Valmistammeko oppilaitoksista raakileita ja päästämmekö kaikki läpi työpaikoillakin?

Viimeimmäksi hoitajien osaamisen puutteista osui silmiini Vantaan sanomien kirjoitus. Artikkeli kertoo, että oppilaitoksista tulee "raakileita”. Artikkelissa otetaan kantaa myös etäopetukseen, ”eihän lähihoitajaksi ja sairaanhoitajaksi voi opiskella etänä”. Tämä on vain yksi esimerkki niistä lukuisista keskusteluista ja uutisoinneista, joissa huoli oppimisesta ja osaamisesta sanoitetaan, mutta syyllisten haun teemat säilyvät. Syitä haetaan usein oppilaitoksista, niiden rakenteista ja koulutuksen rahoituksesta sekä lähiopetuksen vähäisyydestä.

Minun silmiini keskustelut näyttäytyvät ehkä enemmän perinteisen hoitajaksi oppimisen mallin haikailuna. Eikö oppiminen ole mahdollista muutoin kuin lähiopetuksessa? Millaista sen lähiopetuksen tulisi olla? Mikä motivoi oppijaa ja mikä tuottaa parhaiten osaamista? Minusta tällä hetkellä on enemmän hyviä kysymyksiä, kuin vastauksia sekä toimeen tarttumista, mitä itse toivon.

Mitä tavoitellaan?

Hoitotyön opettajana toimiminen ennen koronaa, etäopetuksen aikana ja nyt taas lähiopetuksessa, on saanut minut jälleen pohtimaan, millä keinoin oppiminen olisi mieluisaa, mahdollista, vaikuttavaa ja myös houkuttelevaa sekä sitä hauskaa. Ja ennen kaikkea, miten taata osaaminen tulevaisuudessakin?

Oppimisen ja osaamisen tarpeeseen pyrkivät vastaamaan myös monet yksityiset koulutusorganisaatiot. Skhole on koulutusyritys, joka pyrkii tuottamaan ajankohtaista ja laadukasta koulutusta sekä hyvinvoinnin tukea etäoppimisen keinoin terveydenhuollon opiskelijoille ja toimijoille yhteistyössä erilaisten verkostojensa avulla.

Haluaisin uskoa, että kaikilla hoitajien kouluttajilla on sama tahtotila. Että me kaikki pohdimme, kuinka mahdollistetaan hoitajien osaaminen tulevaisuudessakin ja ylläpidetään elinikäisen oppimisen intoa ammatissa toimivilla.

Tarvitseeko oppimisen olla hauskaa?

Onko oppimisen hauskuus avainsana? Voiko ja tarvitseeko oppimisen olla aina vain hauskaa? Sitran sivuilla A-M. Vesa nosti otsikoksi noin vuosi sitten; ”Pitääkö oppimisen olla kivaa?”. Artikkeli ja podcast kertovat, että oppimiseen liittyy innostuksen ja ilon lisäksi myös ponnistelua, riittämättömyyden tunteita ja ahdistusta. Löytönä esiteltiin, että opiskelijan sosiaaliset taidot ja kyky säädellä tunteita vaikuttavat oppimiseen enemmän, kuin aiemmin on oletettu.

Oppiminen ei siis ole vain opettajasta tai oppilaitoksesta, eikä työpaikkojenkaan ohjaajista riippuvaista.

Oppimisen tavat, tarpeet ja toiveet ovat yksilöllisiä ja näihin kaikkiin tarpeisiin olisi ilmeisesti vastattava, jotta kukin kokisi oppimisen mielekkääksi. Miten tämä olisi mahdollista? Joku kun nauttii etäopetuksesta, vaikka lööpit huutaisivat muuta. Jotkut taas haluavat oppia yhteisöllisesti ja ryhmän sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Joku haluaa oppia vain työpaikoilla.

Olipa oppimisen tapa mikä hyvänsä, oppimiseen liittyy aina ponnistelua, tavoitteisiin pyrkimistä ja oppijalle vaikeat aiheet ja aikataulut voivat tuottaa ahdistusta ja riittämättömyyden tunteita. Minulla ei ole koskaan ollut ryhmää, joka kertoisi, että tehtäviä on liian vähän ja aikataulu on liian löysä. Pohdin, miten tekisin oppimisen vieläkin mielekkäämmäksi ja vaikuttavammaksi.

Tarjoan ongelmanratkaisua ja yhteistoiminnallista opetusta, digiä ja simulaatiota, mutta perinteisempää tapaa toivotaan

Aika usein törmään opettajana siihen, että opiskelijat toivovat hyvin perinteistä behavioristasta opetusta. Opiskelijat haluavat, että opettaja luennoi ja kertoo sekä näyttää asiat.

Perinteisen toivominen turhauttaa minua opettajana, kun pidän monia muita menetelmiä tutkitustikin paljon parempina ja tulevaisuuden osaamistarpeisiin vastaavana.

Sitkeästi siis tarjoilen opiskelijoille uudempia pedagogisia menetelmiä, kuten yhteistoiminnallista oppimista, flipped learningia ja digitalisaation mahdollisuuksia. Haastan opiskelijoita ajattelemaan ja hakemaan sekä yhdistelemään tietoa. Pohtiminen yhdessä, tiedon haku ja luotettavan tiedon tunnistaminen tiedon tulvasta on työlästä ja ymmärrän, miksi olisi niin paljon helpompaa vain kuunnella ja kopioida diat valkotaululta.

Ajattelen oppijan usein toivovan sellaista oppimisen tapaa, mikä on hänelle entuudestaan tuttu.

Perinteistä on myös, että hoitotyötä opiskellaan laboroinnin avulla. Tämän mahdollistamiseksi oppilaitokset ovat vuosikymmeniä rakentaneet hoitoluokkia, joissa on vuodeosasto ja hoitotarvikkeet ja se perinteinen suihkutila, jota käytetään kerran vuodessa - ehkä.

Innostavat oppimisympäristöt ja pedagogiikat

Uusia oppimisympäristöjä luotaessa, olisi mielestäni hyvä katsoa rohkeasti tulevaan, jotta tilat eivät heti vanhenisi. Oppimista on siirretty paljon työpaikoille, joten ei liene enää tarpeellista rakentaa kovin perinteisiä hoitoluokkiakaan. Muunneltavat, innostavat ja tulevaisuuteen suuuntautuvat tilat sekä pedagogiikat olisivat minusta tavoiteltavampia.

Simulointi ja draamapedagogiikka pelottaa monia.  Olen jo yli 10 vuotta sitten hurahtanut digitalisaation ja teknologian mahdollisuuksiin sekä toteuttanut simulaatio-, draama- ja rastiopetusta ahkerasti. Yhdistän näihin pedagogisiin menetelmiin tiedon haun ja teorian oppimisen. Simulaatiossa pyritään jäljittelemään aitoja tilanteita ja näin ollen kaikki hoitotapahtumassa olevat tekijät ovat läsnä. Toteutetun simulaation jälkeen käydään keskustelu, jolloin kaikki simulaatiota seuranneetkin oppivat.

”Nää simulaatiot on ainoat, joista jää jotain mieleen” - sanoo opiskelija.

Eikö kuulosta upealta tavalta oppia? Silti törmään usein pelkoihin. Jos oppijalla ei ole aiempaa kokemusta simulaatioista, hän saattaa kokea itselleen uuden menetelmän uhkana ja pelottavana. Simulaationkin olen huomannut olevan hauskaa, kun se tulee tutuksi.

Digitalisaatio mahdollistaa oppimisen ajasta ja paikasta riippumatta. Verkkokoulutukset ja pelillistäminen ja virtuaalitodellisuudet (VR) ovat kehittyneet valtavasti ja niistä iloitsen.  Myös opiskelijat tuntuvat tykkäävän. Jollakin tapaa minua kuitenkin turhauttaa, kun digitalisaatio ja oppimisen teknologia liitetään pelkästään luokkahuoneiden ulkopuolella tapahtuvaksi oppimiseksi, kun nämä keinot ovat käytettävissä myös luokkahuoneessa.

Oppimista ja osaamista testataan ja arvioidaan tentein ja työelämässä oppimista sekä näyttöjä arvioidaan yhdessä työelämän edustajien kanssa. Työpaikalla oppiminen on yhteistyötä opiskelijan, opettajan ja työelämän edustajan kanssa. Kukin on osaltaan vastuussa oppimisprosessista ja siten myös vastaa arvioinnista ja siitä moititusta ”läpipäästämisestäkin”.

Opettaja ei enää vain opeta, vaan valmentaa ja mahdollistaa - opiskelijalla on oma vastuu oppimisesta

Käsitykset opettajuudesta ovat muuttuneet. Opettaja on enemmänkin mahdollistaja, valmentaja, mentori ja ohjaaja, kuin myös innostaja. Oppijoilta edellytetään itseohjautuvuutta, yhdessä toimimisen taitoja, tunnetaitoja ja ongelmanratkaisukykyä substanssin oppimisen lisäksi. Oppimisessa motivaatio on tärkeä, kuin myös oppimisen edellytykset ja mahdollisuudet.

Jos sinä saisit päättää, mitä ja miten sinun mielestäsi hoitajia tulisi opettaa ja kouluttaa? Miten itse haluaisit oppia? Olisiko Skhole sinulle se innostava oppimisen alusta?

Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja työnohjaaja STOry. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.